Rosa Meriläiseltä tuli luettua lyhyt kolumni jojolaihduttamisen ihanteista, eli siitä miten hauskaa on kun voi lihoa ja laihtua sesongeista riippuen. Meriläisen kolumnissa oli kuitenkin kysymys varsin pienestä lihomisesta ja laihtumisesta, mutta kolumni herätti yllättävän monissa lukijoissa lähes raivon eleitä. Miksi Meriläinen kirjoittaa taas siitä helvetin laihtumisesta, vaikka kaikki tietävät sen haitallisetkin vaikutukset ihmisiin.

Rosa Meriläinen kasvattaa kirjoituksellaan yhtä aitoa mielipidettä kuin siihen vastanneiden huoli tuntuisi olevan koko asian suhteen. Miksi molemmat ovat oikeassa? Itse veikkaisin kyseessä olevan se ironia feministin elämästä sellaisenaan, ja kuinka asioiden välillä jojoillaan jatkuvasti, miettien onko jokin feminismiin liittyvä asia huono vai oikea.

Onko se feminismin kannalta oikein että ajelen säärikarvani, saanko meikata jos siltä tuntuu, vai saanko olla meikkaamatta? Tärkein kysymys joka monilla herää on kuitenkin se, että onko hyvä asia jos nainen laihduttaa. Jos annan jostain näistä asiosta periksi niin voinko sanoa sen julkisuudessa ääneen? Sitähän siitä tietysti seuraa, että naiset taas kärsivät ja kokevat enemmän kauhuja elämänsä aikana, näiden omien päätöksieni tähden. Feminismijojoilu on kuitenkin tärkeä asia, josta pitäisi puhua enemmän, eikä aina vaan pakoilevaan sävyyn.

Rosa kirjoittaa suorituspaineisesta ihmisestä, ja siitä ilon tunteesta kun itsekuri pitää. Itse muistelen ilolla myös niitä hetkiä jolloin olen vastannut yhteiskunnallisiin odotuksiin, jotka omassa kohtuuttomuudessaan olen suorittanut selkä suorana - luovuttaen sieluni tietysti itse paholaiselle heti jälkeen päin.

Rosa Meriläisen kirjoittaessa nautinnosta joka syntyy, kun vähät välittää mistään ja antaa itsensä laihtua, niin itse tiedän, kuinka ihanaa se on kun voi akkalaumalle tokaista, että tulipa syötyä pari kiloa pullaa ihan vaan osoittaakseni patriarkaatille että olen vapaa nainen.

Itse kuitenkin Rosa Meriläisen kirjoituksesta huolimatta tiivistäisin laihduttamisen avaimen siihen feministiseen utopiaan, missä toteutuu steinilainen maksiimi vailla mitään ongelmia, eli ruoka on ruokaa on ruokaa.